Lady’s Kiss Jenniina

FI MVA EE MVA Lady’s Kiss Jenniina ”Jenni”

s. 6.8.1986 | k. 6.12.1995  | Tiedot

Olin ostanut ensimmäisen skottini seuraksi whippetin, eikä minulla varsinaisesti ollut tarkoitusta hommata lisää koiria. Nykyinen koira-hulluus ei ollut iskenyt vielä silloin niin voimakkaasti. Lahden Tiina soitti minulle eräänä päivänä, ja kertoi kasvattinsa olevan ilman kotia. Minulla oli siihen mennessä ollut vain uroksia, enkä ollut ikinä harkinnut nartun hankintaa. Sanoin, etten varmaan voi ostaa nyt koiraa, koska minulla oli jo kaksi, eikä Ikaron hankinnasta ollut kuin vuosi. Pieni, pirullinen ääni kysyi, miten niin en voi hommata koiraa? Monella, itse asiassa miltei kaikilla muilla, oli ainakin kolme koiraa. Silloisen avomieheni taivuttelu oli yhtä toivotonta kuin oli ollut äidiltä saada lupa koiran hankintaan. Lopulta päättelin, että varsinaisesti olenkin jo aikuinen, enkä tarvitse välttämättä kenenkään lupaa. Sillä onhan se niinkin niin, että miehen voi aina vaihtaa tai antaa pois pitovaikeuksien vuoksi. Hyviä koiria on paljon harvemmassa.

Soitin Tiinalle ja sovin, että Tiinan äiti tuo Jenniinan Porvoon näyttelyyn, josta tuon sen kotiin. Olin menossa Ikaron kanssa näyttelyyn. Jenniinalla oli ollut sangen ikävä kohtalo. Ensimmäinen perhe ei maksanut sitä, joten Tiina haki sen pois. Seuraavasta kodista olen mieluummin mainitsematta, etten saa syytettä solvaamisesta. Mainittakoon, että meille kaikille ei ole tärkeää koira, vaan sen meriitit. Jos niitä ei tule, koiran voi jättää vaikka Ruotsissa toisten tuotavaksi takaisin Suomeen. Mielenkiintoista, että tällaista voi tehdä itseään kasvattajaksi tituleeraava ihminen. Kiitos Huuskon Tarjalle, että Jenniina reppana mahtui autoosi, ja toit sen Suomeen. Vaikka se ei ollut menestynyt paikallisessa näyttelyssä.

Jenniinan nimi oli ollut ainakin Helkky, mutta minä kutsuin sitä Jenniksi. Jenni on ollut aina suosikki nimeni.. Ensimmäinen undulaattini oli Jenni, tämä koira oli Jenni ja esikoiseni on Jenni. Joten ehkä nimi oli enne sille, että olin lopulta päättänyt ostaa Jennin ja tarjota sille rakastavan kodin näyttelymenestyksellä tai ilman.

Sen etujalat eivät olleet ihan priimat, mutta yllättävää kyllä, sain ne paremmiksi. Se aloitti ensimmäisen juoksunsa samana päivänä, kun se tuli luokseni. Ja pojat tietty tykkäsivät. Myöhemmin sille kehittyi varsin omituinen tapa. Aina juoksun lähestyessä se söi kaikki kaduilla lojuvat tupakantumpit. Vaikka kuinka yritin ennakoida, aina se sai jostain hotkaistua tumpin. Kokeilin kuonokoppaa, mutta silloin vasta saimmekin katseita osaksemme. Yritin kiertää paikat, joissa tumppeja oli. Mutta valitettavasti ihmiset jättävät niitä joka paikkaan. Viimeinen keino oli aina oksettaa, suolaa suuhun lenkin jälkeen. Onneksi tämä merkillinen mieliteko osui vain juoksuaikoihin.

Jennin kanssa kävin paljon näyttelyissä ja itse asiassa siitä tulikin melkoisen voitokas koira. Se oli useamman kerran rotunsa paras sijoittuen myös ryhmässä. Se siitä näyttelymenestyksestä!!! Muistan aina, kun kerhomme oli alkanut järjestämään epävirallisia erikoisnäyttelyitä. Tuomariksi oli kutsuttu Miss Anastasia Noble Skotlannista. Jennin isä, Ardkinglas Yokon, oli hänen kasvattinsa. Näyttelyssä oli koiria varmasti tähän astinen ennätys, yli 50. Jenni oli rotunsa paras, paras käyttöluokan koira, paras pää ja ilme. Lisäksi Tiinan kasvattajaluokka voitti. Kieltämättä voiton makuun sekoittui hieman vahingoniloa; tämä koirako oli se, joka ei pärjännyt näyttelyissä? Jennistä tuli sittemmin Suomen ja Eestin muotovalio. Minulle se oli aivan yhtä arvokas, näyttelyillä tai ilman.

Jenni oli kieltämättä kaunis koira. Se oli joidenkin makuun ehkä hieman raskas nartuksi, mutta sillä oli sulavat linjat ja etsimäni s-malli. Sen luonne oli ensi luokkainen. Se ei koskaan jättänyt lenkillä minua näköpiiristä, eikä muita koiriani. Se odotti aina, että kaikki oli koolla ja pysyivät laumassa. Sillä oli muutamia persoonallisia tapoja, kuten istua sohvan reunalla ja heilutella jalkoja.

Jenni rakasti juoksemista. Kuultuaan vieheen äänen radalla se tuli ihan hulluksi. Koska se oli hieman raskastekoinen, se ei ollut nopea juoksija. Muistan kerran, kun olin Hyvinkäällä Sveitsin radalla harjoituksissa. Olin jättänyt auton ikkunan vähän auki. Sivusilmällä näin jonkun skotin juoksevan parkkiksen läpi ja aidan viertä vieheen perässä. Kauhukseni tajusin, että se oli Jenni, joka oli jollain ihme konstilla karannut ikkunan kautta!

Olin anonut kennelnimeä ja päätin ryhtyä suureksi kasvattajaksi. Jennistä oli tarkoitus tulla kasvatustyöni alku, mutta toisin kävi. Silloin ei tunnettu progesteroni testiä, tuskin papakoettakaan. Papakokeen vastaus kesti tulla niin kauan, että sillä ei itse asiassa ollut merkitystä. Jos siis astutus ei osunut oikeaan aikaan, ei ollut keinoa testata parhaita päiviä. Astutin Jennin kahdesti Englannin tuonnilla, Wildtor Danielilla. Se jäi tyhjäksi molemmilla kerroilla. Siitä alkoi loistokas kasvattajan urani, jonka aikana ajattelin anoa Vuolasvirta-palkintoa 10 vuoden yrittämisestä.

Jenni rakasti pahantekoa. Se keksi yksi hyvää ja kymmenen kaunista metkua. Joka päivä oli ihan oma yllätyksensä tulla kotiin. Joskus se oli Ikaron kanssa rikkonut makaronipussit lattialle, ja uskokaa huviksenne; yhteen pussiin mahtuu ihan pirukseesti makaruunia. Kerran olin ostanut uudet valkoiset täkit. Jenni varasti Betadine-pullon ja rikkoi sen sängylle. Valkoiset peitteet sai mukavan punaisen läikikkään kuosin. Seuraavalla viikolla se pisteli poskeensa Canofite putelin. Itse asiassa eläinlääkärini odotti ihan varmasti aina mielenkiinnolla seuraavaa soittoani. Jotenkin vielä sulatin lukuisat koriste-esineet, kengät ym., mitä Jenni tuhosi, Ikaro vanavedessään. Mutta silmälasini olivat jo liikaa. Optikko halusi tietää, olivatko ne jääneet traktorin alle. Luojalle kiitos, että olen jo unohtanut suurimman osan sen tihutöistä.

Jenni oli iän myötä alkanut oksentelemaan keltaista limaa, ja aina tietenkin sängylle. Vaikka se olikin ikävä pestä sieltä pois, olin huolissani oksentamisesta. Sitten tuli köhiminen ja vein sen heti eläinlääkäriin. Olin juuri muuttanut Hyökännummelle, enkä tuntenut lähiseudun eläinlääkäreitä. Vein sen ensimmäiselle, jolle sain ajan. Lääkäri osoittautui myöhemmin karvaaksi kokemukseksi. Sain kuulla, että Jennillä olisi kurkkutulehdus. Olin ollut todella väsynyt ihmis-Jennin yösyöttöjen takia, ja jossain vaiheessa aamuyötä olin torkahtanut. Elettiin Itsenäisyyspäivän tienoita ja olin valvonut hoitaen koira-Jenniä ja syöttäen ihmis-Jenniä. Sinä aikana, kun hetkeksi torkahdin, oli Jenniina nukkunut pois. Olin hirvittävän vihainen itselleni, että olin nukahtanut, en anna sitä koskaan anteeksi itselleni. Vaikka joku sanoi, että Jenniina halusi lähteä yksin ja odotti sopivaa hetkeä, en usko sitä. Minun olisi kuulunut olla sen luona lähdön hetkellä.

Peittelin Jenniinan kuistille ja itkin itkemästä päästyäni. Vein sen avattavaksi ja lopullinen kuolinsyy oli vanhuuden tuomat vaivat. Sillä oli munuaiset aika loppusuoralla, mistä oli johtunut oksentelu. Vaivat olivat vanhuudesta johtuvia, eikä niitä olisi voinut korjata enää. Juttelin pitkään patologin kanssa, syyttäen itseäni ties mistä laiminlyönneistä. Oli helpottavaa kuulla, että koiralla saa sisäelimet olla vanhuudesta johtuen aika huonossa kunnossa, ennen kuin merkit näkyvät ulospäin. Silloin ei yleensä ole enää mitään tehtävissä.

Jenni eli pitkän, hienon ja vaiheikkaan elämän kanssani. Sillä oli niin persoonallisia juttuja, että toivon vielä joskus saavani yhtä metkun perän koiran itselleni. Muiden tavoin se vei palan sydäntäni. Luotani se sai kodin, vaikka pärjäsikin näyttelyissä ;-)))