Pikku-Kallen elämää

Pikku-Kallen elämää

(Sandmanscot’s Falt Liath Meallta)

Pikku-Kalle oli pantannut ulos menoa pakkasen takia. ”Pihalla on käytävä!” äiti sanoi jo vähän tuohtuneesti Kallelle. ”Ja niin on näitä hiivatin lumikinoksiakin”, Kalle vastaa äidille yhtä tuohtuneesti ulos mentyään.

Pikku-Kalle oli saanut joululahjaksi lelun ja oli siitä tietysti tosi onnellinen ja kehui Niilolle: ”Uskotko muuten, että tämä lelu pystyy kertomaan kellonajankin?” ”No ei varmaan pysty”, Niilo sanoi. Kallen ei auttanut muu kuin ryhtyä leikkimään, ja pian makuuhuoneesta jo kuuluikin: ”Kello on puoli yksi yöllä! Nyt hiljaa!”

Pikku-Kalle juoksi pihalla ja äiti katseli touhua. Pikku-Kalle sanoi: ”Äiti kato, osaan juosta neljällä jalalla”. Seuraavan kerran ohi juostessaan Pikku-Kalle huikkasi: ”Äiti kato, osaan juosta kolmella jalalla!”. Kolmannella kerralla Pikku-Kalle huusi: ”Kato äiti, osaan juosta pää kolmantena jalkana!” Seuraavan kerran, kun Pikku-Kalle tuli äidin kohdalle, hän sanoi: ”Katfo äiti, mä ofaan juofta ilman hampaifa.”

Pikku-Kalle pääsi Niilon kanssa kävelylle. Hän katseli tarkkaavaisena Niilon touhua. Kun äiti patisti veljeksiä liikkeelle, totesi Kalle: ”Nyt toi ei kyllä enää pääse yhtään mihinkään. Mä näin äsken, kun siitä valui kaikki bensa maahan.”

Äiti kyseli vähän harmissaan: ”Kenen nuo mutaiset jäljet ovat tuolla lattiassa?” Totuuden nimissä Pikku-Kalle vastasi: ”En minä tiedä, ne ovat seuranneet minua koko päivän!”

Pikku-Kalle tuli pihalle vitkastellen. Äiti kysyi, miksi Kallella kesti niin kauan. ”Myöhästyin, koska minut ryöstettiin matkalla.” ”No mitä sinulta vietiin?” ”Virtsanpidätyskyky.”

Pikku-Kalle ja Pikku-Iona olivat viettämässä perjantai-iltaa Ionan luona Vantaalla. Kalle on maalaispoika Tuusulasta ja Iona kaupunkilainen. Syysilta oli kuulas ja sateeton eikä kummallakaan ollut vaatteita. Siinä puolukkamättäällä istuessaan Iona huomasi Pikku-Kallessa jotakin merkillistä: ”En olisi ikinä uskonut, että kaupunkilaiset ja maalaiset ovat näin erilaisia!”

Niilo ja Pikku-Kalle makoilivat sohvalla ja pian Niilo huusi: ”Äiti! Äiti! Pikku-Kalle pieraisi.” Äiti Niilolle: ”Hiljaa!” ”Ei kun kovaa!” Niilo jatkoi paheksuntaansa ja työnsi nenäänsä syvemmälle vilttiin.

Kuvat ja teksti: Iro Manninen