Matka Skotlantiin

On se kuulkaa ihan maharotoonta kuinka palio voi piäni ihiminen tykästyä muuhunki maaha, ku Suamehen. Hyvä ettei väny pääse, ku vasepookista pukkaa ihkuja kuvia tuasta mun ihastuksen kohtehesta. Mun alahuulen väpättäjä ei oo kuuma taimaa tai unelmien ameriikka. Son karunkaunis Skotlanti. Sinne mä pääsin toissakesänä tramppaamahan sen ikiaikaasia kivikatuja ja ihaalemahan vanahaakin vanahempaa arkkitehtuuria. Soli mun rakkahan siskoon ansiota, notta mun monen vuaren haave toteutu.

Pikkuunen hankaluus sattuu heti alakumatkasta, kun mentihin Suames illalla lentokenttähotellihin (lento kilttihameeren, viskin ja säkkipillien luvattuhun maahan oli heti aamuvarahaasella) ja siinä nukkumahan käyres huamasin, notta pehkana pumppupillerit jäi kotia mikron päälle. Ei ne aivan hengentärkiöötä oo, mutta auttavat mukavasti, jos pumppu alakaa syystä tahi toisesta pumputtamahan jotenki tympiästi. No mä tuumasin, että ei ny viitti ukkoa heräättää ja pistää ajamahan melekeen neliääsataa kilomeetriä (solis kyllä hyvin joutanu) mun elämänhelepottajien takia. Mä kun en ollu varsinaasesti helepottanu sen elämää ilimoottamalla, notta mä lähären viikoksi ulukomaille ja sä saat hualehtia kersat, taloon ja elukat. Siskooki siinä äkkäs, notta lentokentällä on apteekki ja eiku toivorikkahana nukkumaha, notta siältä pillerit sais jollaki konstilla.

Aamu valakeni ja muiluutettihin kapsäkit lentokentän apteekkihin ja siältä jesus mitää saanu. Iha vaan jotaki buranoota ja panadoolia mihinkä ei tartte resettiä. No eiku koneesehen pelekäämähä. Satun omaamahan tuan lentopeloon ja korkianpaikanpeloon niin lentsikoolla lentely ei oo siältä aivan lempitekemisten yläpäästä. Mutta pakko ku pakko. Piänen piäni toivo kyti peloon lisäksi, notta jos jollaki ihimeen vippaskonstilla saataas ne kotia jäänehet pillerit siältä määränpäästä. Nottei reissu ny sitte tuan rintakehän alla olevan lihamöhkäleen takia menisi piloolle. Mutta sitte koitti hetki, ku unohrin koko lihaklimppiä olevankaan. Ruvettihin parin tunnin lennon päätteheksi tiputtamahan korkeutta ja pilivet alakoo repeellä. Ihan väny pääsi, ku se näytti niin hianolta. Artturin penkki ja kaikki. Siinä se ny oli koko komeuressaan, Skotlannin helmi Edinburgh eli Edi.

Ei muuta ku kentältä taksihin ja sitte piti alaata puhumahan lontoota. Onneksi se ny jotenki luannistuu meiltä molemmiilta. Kamat viikoksi vuokratulle, oikeen komiahan ja mahtavas paikas Royal Mailella olevahan kämppähän ja eiku apotheekkia mettästämähän. Melekeen oli silimät purota, ku soli siinä ihan kämpän  viäres. Ensin tiskin poijjaalle selitin mitä oli tapahtunu. Se kuunteli ja kävi takahuanehesta hakemas oikeen pukuherran. Sille sitte samat selitykset ja siskoon vetoomukset. Että voi uskoa sitä riamun ja ihimetyksen määrää, ku herra ilimootti, notta pillerien saanti onnistuu. Sen jäläkehen me joka kerta kyseesen liikkehen ohi kävelles  melekeen lankesimma polovillemma. Vaan ei niitä pilleriä montaa kertaa tarvittu, ku mulla oli niin hyvä olo koko reissun aijjan.

Se näkemisen määrä tällääselle talliaaselle oli ihan maharotoonta. Siskoo on palio kokenehempi matkustelija niin se otti lunkimmin, mutta mä vahtasin silimät seliällänsä ihania, kivisiä rakennuksia. Sen historian havinan pysty kuulemahan heleposti, vaikka autoja hurahteli ohi ja väkiä oli melekoosesti. Mun yllätykseksi se väkimäärä ei haitannu ollenkaan vaan paremminki oli turvallinen olo. Oltihin kreivin aikahan liikkeellä, kun Edis oli viikon päästä alakamas maailman suurin taidefestivaali Fringe. Karuulla oli jos jonkinlaasta esiintyjää ja pikkuhilut hupeni äkkiä niiren hattuuhin. Koitettihin keriitä matkan aikana niin monehen paikkahan, ku vaa järkevästi pysty. Haluttihin jättää viilistelyyllekki aikaa. Edin linna oli miäletöön ja täynnä nähtävää. Siälä olevas sotilaatten tyrmäs mä koin jonkinlaasen yliluannollisen kokemuksen. Mä oikiasti tunsin kuinka palio muresta ja tuskaa siälä oli koettu. En oo mikään herkkis, mutta siältä vankilasta tuli kiire päästä pois, kun tuntuu notta se toivottomuuren tunne viää mennesnänsä. 

National Museum of Scotland oli hiano kokemus myäs, vaikka se pikkuusen kutittelikin mun korkianpaikan kammoa. Scottish National Gallerys oli aiva jumalattoman hianoja maalauksia ja tarinoota Skotlannin historiasta. Kyllä pisti ”komian” pohojalaasenki miälen nöyräksi. Ihan hiipi miälehen ajatus jonkinlaasesta sukulaassialuuresta, ku meirän molempien, niin suamalaasten ku skotlantilaastenki on pitäny niin vimmatusti ottaa yhtehen ylivoimaasemman kans. Käytihin lurkkaamas siihen kahavilahan mihinä J.K Rowling on kirioottanu Harry Potteria. Soli niin täynnä, ettei sisähän sopinu. Royal Milella olevas komias katetraalis tehtihin koruhankintoja ja yhtenä iltana ulukona kunneltihin, kun Kylli-täti (Kylie Minogue) piti konsertin Edin linnan eres. Yks päivä meni shoppaalles Princes Streetin ostoskarulla ja Leithis olevas isoos ostoskeskukses. Ellun, elikkäs kuningatar Elisabeetin paattiki oli parkis ostoskeskuksen kylies. Hyvä tovi viätettihin myäs kuuluusan skottilaasen kiriaalijan Sir Walter Scottin kunniaksi teheryn monumentin juures. Soli kyllä tosi korkia ja hiano. Ja mikä parasta niin siälä Walterin jalakojen juures oli sen rakkahin koira Maida, joka oli rorultaan meirän kaikkien rakastama Skotlanninhirvikoira. 

Princes Streetin puiston penkillä olis voinu lepuuttaa kinttujansa vaikka koko päivän. Ihimiset otti nokosia nurmikolla maaten ja oli tosi leppoosa fiilis. Pumppua pistin vähä testihin kiipiämällä Arthur´s Seatin huipulle. Me vähä huijjattihin siskoon kans ja ajettihin noin pualehen välihin taksilla. Jalaat alakoo olla jo aika muussia kaikesta talsimisesta. Vaivannäkö palakittihin ja näkymät oli upiat. Kaiken kaupungis näkemän ähkys alakoo miäli kaivaata ylämaille vuaristoho. Niimpä me otettihin päivän kiartoajelu pohojoosehen. Voi kuinka mun valtas hyvä tunne, kun ahamiin niitä komeeta, kumpuulevia maisemia ja järviä. Sialuni silimin pystyyn näkemähän Skotlanninhirvikoiran siälä seisomas ylyväänä kuano kohti tuulta ja silimät sirrillänsä. Mä talletin sen kaiken tuanne jonneki mun syvälle sisimpähän. Me viaraaltihin myäs linnoos ja piäniis kyliis. Opas oli ihan timatti ja sen puhetta oli mukava kuunnella.

Kyllä kuulkaa maistu siideri hyvälle niis ”muutamas” pubis mihinä käytihin yksillä, noo max kaksilla. Ne oli niin tunnelmallisia ja väki oikiasti seurusteli eikä räpänny puhelimia. Juhulaa oli myäs, ku syätihin joka päivä johonaki ravintolas, vaikka kämpäski oli hyvä köökki. Kaasuhella mua kyllä vähä hirvitti, mutta siskoo keitti siinä sujuvasti joka aamu meille munat. Ruaka ravintoloos oli hyvää. Kerran vaan oli kokilta pikkuusen ripsahtanu liikaa siliä pastahan ja siinä sitte silimät kostiana ruuan hyvyyttä tiarustelevalle tarijoolijalle kehuun annosta. Ruuan syänti oli pakko jättää kesken ja mietiin kuinka kipiää mahtaa seuraava isoo asioominen  ottaa takapualehen.  Ja ottihan se pehkana soikohon.

Tähän asti ainuan, mutta varmasti elämäni mahtavimman kello viiren teen sain ja koin Palm Courtis, Balmoral hotellis. Paikka oli hianostunuttakin hianostuneempi ja joku neito soitti parvella oikeen harppua. Siinä kuunnellessani mä häpesin silimät päästäni lintaksi käveltyjä adidaksiani. Onneksi paita oli sentähän aika nätti. Sen seittemää sorttia oli tarjolla ja montaa hyvää teetä mitä tarijoolija kävi kaatamas sillälailla hianosti korkialta. Lautasliinakki se laittoo pualesta meirän syliihin. Ja mehä verettihin pikkuusia kurkkuleipiä ja leivonnaasia ynnä ja muuta pöytähän tuaruusta kerrosvatiista, ku viimmeestä päivää. Meinas aiva ylähä tulla, mutta koko rahan erestä oli pakko yrittää. Yks skonssi jäi syämättä. Sitte aloon kattelemahan muita teen nauttijia ja huamasin, notta niillä oli käsiis hianot kiiltävät pahaviset loorat lähties. Aattelin, notta ei jesus. Olisko täältä saanu mukahanki? Samas se hymyyleväänen tarijoolija tuli piänen lootikon kans mihinä oli se mun yks syämättä jääny skonssi. Ja taas hävetti. Kyllä sitä mahtoo huvittaa, ku turistit tuloo ja ahamii kipot tyhyjiiksi, vaikka mukahanki sais.

Täytyy sanua, että me koluttihin joka juupelin matkamuistokauppa mitä vastahan tuli. Ja joka ikises mä kysyyn: Do you have anything that has a Scottish Deerhound in it? Että usko kuinka mun pisti surulliseksi, kun ainuastaan yhyres kaupas myyjä tiäsi mikä koira on kysessä ja seki kehtas väittää, että rotu on Irlannista kotoosin niinku Irlanninsusikoiraki. Länsiylämaanterrieriä ja Skotlanninterrieriä kyllä oli joka keksipurkin kylies, mutta Skotlanninhirvikoiraa ei mihinää. En ymmärrä miten Skotlanti on voinu unohtaa näin mahtavan rorun? Ajattelin, notta enkö mä saa kotia viätyä mitään mihinä on skotin kuva? Mutta pelastus tuli tähänki asiahan.

Pelastuksen nimi tai paremminkin nimet oli Claire Cartmell ja Ian Donacchie. Mun rakas ystävä Kielo Oksanen saatto mut ja siskoon tämän mahtavan pariskunnan kans puheisihin. Tehtihin treffit heidän kotipaikkahansa ja voi sitä keskustelun riamua. Claire on äidinkielen tohtori ja Skotlanninhirvikoira-kasvattaja. Hänen kasvattihinsa, Kielon omistamahan Toirnikseen mä ihastuun aikoonaan ikihyviiksi ja sain Toirniksen pennun, rakkaan Topin ekaksi skotikseni. Toirnis on myäs toisen nykyysen skottini Rollen isoisoisä. Clairen intohimo on saara pirettyä tämä rotu maharollisimman likellä alakuperäästä rotutyyppiä.

Hää on myäs ollu kovasti ajamas skottien nimeä takaasi Scottish Deerhoundiksi pelekän Deerhoundin sijasta. Mullekki tämä rotu tuloo eherottomasti aina olemahan Skotlanninhirvikoira eikä mikää peurakoira. Ian taas oli historian emeritius professori ja ihan paras tyyppi kertomahan Skotlannin hianosta historiasta. Molemmat olivat jo eläkkeellä, mutta virkeetä ku mitkä. Ian viälä pikkuusen opetti yliopistos. Ihania ihimisiä ja aivan mahtavaa seuraa. Saatihin hyvä kuva Skotlannin menneisyyrestä ja nykytilasta oikein tosi skotlantilaisilta. Ja tottakai koiristakin puhuttihin.

He esittelivät nähtävyyksiä ihanas Culrossin kylässä mihinä oli mm. palatsi, luostarin rauniot ja  Outlander- sariasta tuttuja paikkoja. Käytihin syämäs ja kattomas heidän koiriaan. Heiltä sain myäs niitä mun himoottemia skottituliaasia. Tulen ikuusesti muistamahan heirät suurella lämmöllä ja toivottavasti näen viälä joskus Clairen. Ikävä kyllä vaan Clairen, ku Ian kaikkien hänet tuntevien suureksi suruksi siirty ajasta ikuusuutehen viime kesänä.

Niin palio, ku tualla reissulla tuliki nähtyä ja koettua ja syrämmehen talletettua, niin palio jäi viälä näkemättä ja kokematta. Mun uus unelma onki päästä mun perheen kans Edihin takaasin. Vaikka Isoon-Britannian säätä moititahan aina, niin meirän reissulla ilimat oli tosi hyvät. Mutta mullehan Skotlanti ei oo osa Isoa-Britanniaa. Se on ihan oma ittellinen Skotlanti.

Terkuin Hanna-Kaisa