J-pentue

Kahden viikon iässä

Haaveesta tuli totta

Galerita’s Quickstep x Expo Siluett’s Mimosa | s. 11.9.1999 5+4 | sukutaulu

Käsissä oli kylmää hikeä, kun odotin vuoroani eläinlääkärin vastaanotolle. Olin käynyt itseni kanssa motivaatiopalavereja siitä, että jälleen kerran pettymys on vain otettava vastaan. Vaikka järki sanoi, että Mimosa todennäköisesti odottaa pentuja, en todella uskonut siihen. Takana oli lukuisa määrä epäonnistumisia, pettymyksiä. On ymmärrettävää, että nykyinen lääketiede tarjoaa mahdollisuudet progesteroni-testeihin, joita ei aikaisempien yritysten kanssa ollut mahdollista tehdä. Mutta pettymys toisensa jälkeen oli saanut minut vakuuttuneeksi, että kasvattajan urani on luotu kivikkoiseksi. Olin leikkisästi todennutkin, että saisin Vuolasvirta-palkinnon 10 vuoden yrittämisestä.

Ihan ensimmäinen Sandmanscot’s-pentu syntyy

Vatsassa kiersi, ja jännitti kuin koulun kokeissa aikoinaan. Olin valmistautunut kuulemaan saman kuin ennenkin. Lähempänä yhdeksää kuin viittä. Mitä??!!? Se oli sittenkin totta! Haaveestani tulisi sittenkin totta! Saisin vihdoin viimein pentueen. Luonnollisesti onnen kyyneleet sumensivat silmäni, kun ilmoitin pennun varanneille ilouutisen. Tokihan minua oli valistettu, että pentueeni olisi jo kuudes sinä vuonna, eikä pentuja saa kaupaksi. Se ei minua huolettanut. Varauksia oli jo mukavasti, ja loput voin vaikka pitää. Se riskihän kasvattajan on aina otettava jo pentuetta suunnitellessaan.

Seurasin Mimosaa kuin itseäni konsanaan odotusaikana. Nyt uskalsi ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin, kuten pentulaatikon hankintaan. Laskettu aika oli maanantaina. Minulla oli tunne, että pennut saattaisivat syntyä jo aikaisemmin. Tietenkin mieluummin yöllä, viikonloppuna, jotta eläinlääkäriä on mahdollisimman vaikea tavoittaa. Perjantaina olinkin jo näkevinäni Mimosalla tiettyä rauhattomuutta ja varmuuden vuoksi hälytin kätilökomppanian kokoon. Iltaa kohden ’oireet’ hävisivät, joten komppania peruttiin. Onneksi olin valvonut myöhään sinäkin iltana, sillä ennen puolta yötä Mimosalla alkoi selvät supistukset. Hälytin Katjan paikalle. Jännitti ihan kamalasti, tämä oli ensimmäinen koiran synnytys, missä olin. Vaikka kirjat oli opiskeltu, käytäntö on aina toista.

Kun Katja tuli, supistukset olivat jo hyvässä vauhdissa. Olin tehnyt hienot viritelmät pentulaatikkoon, mutta ensimmäinen pentu syntyi sohvalle. Se oli iso narttu, ja kaikki arvaavatkin, että muutama onnen kyynel piti vuodattaa. Mimosakin saatiin siirrettyä laatikkoon ja pentuja tuli tasaiseen tahtiin tunnin välein. Seuraavat neljä olivat uroksia. Yöstä tuli pitkä, mutta onneksi meillä riitti huumoria ja kahvia, jota kuluikin monta litraa. Katja piti pentuja paitansa kätköissä, mutta niitä ei pidellyt mikään. Ei edes pehmustettu pesuvati.

Pidemmän tauon koittaessa Mimosa halusi pissalle ja mielestäni sen vatsa näytti yhtä isolle kuin aloittaessamme. Ja niinhän siinä kävi, että kyykistyessään pissalle Mimosalta putkahti maahan pentu, josta sittemmin tuli toisena kätilönä toimineen Sanna Mäki-Jokelan narttu. Seuraava pentu syntyikin turvallisesti laatikossa, mutta se ehti hörpätä nestettä ja tuntui huonokuntoiselta. Sannan mielestä peli oli menetetty, mutta en antanut periksi. Soitin Elli-eläinlääkärille ja hänen neuvojensa turvin sain pennun imemään nisää. Päätin, että jos pentu selviää, se jää kotiin. Meillä on täällä edelleen 9,5 vuotta vanha Iita.

Kahdeksas pentu oli uros ja sekin syntyi ulos. Osasimme jo varautua moiseen, joten se saatiin suoraan pyyhkeeseen. Päivä oli tässä vaiheessa jo aluillaan, joten Mimosa oli ollut pakko viedä tarpeilleen. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että voisikohan pennut jo loppua? Kymmenen vuoden turha yrittäminen, epäonnistumiset ja pettymykset, kuitattiin kertaheitolla. Kun Mimosalla taas alkoi supistukset, se alkoi olla jo väsynyt. Kun pennun pää oli ulkona, autoin supistusten tahtiin saamaan ulos kamalasti rääkyvän pienen tyttöpennun. Pentu oli tosi vihainen joutuessaan odottamaan synnytystä näin kauan ja aikaa myöten se osoittautui erittäin tempperamenttiseksi tytöksi. Se tyttönen on tällä hetkellä pentueen suurimpana narttuna Marja-Leena Arhima-Oinosella, eli Jenni.

Siinä se nyt oli. Ensimmäinen pentue. Vaikka väsytti ihan hirveästi, en osannut nukkua. Toki päivä oli jo puolessa ja lapsistakin piti pitää huolta, joten en olisi nukkumaan ehtinytkään. Tulevat yöt nukuin (siis lue: valvoin) Mimosan ja pentujen kanssa ja havahduin pienimpäänkin rapsahdukseen. Olin huolissani, että kaikki saavat maitoa, sillä nisiä oli yksi vähemmän kuin pentuja. Pelkäsin, että Mimosa talloo jonkun tai makaa päälle. Sunnuntai-iltana Mimosalle nousi hirveän korkea kuume, ja vein sen lääkäriin. Syynä oli tulehdus. Kohdussa oli kymmenes pentu, joka oli jostain syystä kuollut jo pari viikkoa aikaisemmin ja puhjennut sikiöpussi oli infektoinut nyt kohdun. Pentu saatiin ulos ja lääkkeillä Mimosa toipui ällistyttävän nopeasti.

Ruokahetki

Päivät kuluivat ja pennut kasvoivat. Kun tuli aika antaa kiinteää ruokaa, tuntui, että olin jatkuvasti vellinkeitossa. Kun mukaan lisättiin lihaa ja kuivamuonaa, olivat ruokailut aika eksoottinen näky. Pentuja oli aivan uskomattoman ihana seurata; silmien aukeamista, ensimmäisiä askeleita, jokaisen persoonalliseksi muuttuvaa luonnetta. Ruokaa kului mahdottomat määrät, ja viiliä kannoin kotiin laatikkotolkulla sekä piimää litroittain.

Myöhään illalla, kun olin saanut lapset nukkumaan, menin aina pentulaatikkoon istumaan ja leikkimään pentujen kanssa. Toki niitä hoidettiin kaiken päivää, lapset hyvänä apuna. Mutta myöhäiset illat olivat minulle omaa aikaa, vain pennuille. Tunsin niistä jokaisesta jokaisen karvankin. Kun ne kasvoivat, ne nauttivat kirmatessaan ulkona. Mieleeni tuli 101 dalmatialaista…siis skottia…, kun ne jonossa marssivat sisälle. Jokaiselle meille tuli oma suosikkipentu ja Jennillä se oli Immy. Jenni oli 4-vuotias, Sini kaksi ja Lassi vuoden ikäinen. Jenni jaksoi aina sanoa, että Jenni ainakin itkee, kun Immy lähtee.

Mitä lähemmäksi kävi pentujen luovutuspäivä, sitä raskaammaksi kävi mieleni. Pohdin vakavissani, jos sittenkin pitäisin ne kaikki. Miten maailmassa olin ryhtynyt kasvattajaksi, sillä miten kukaan voi luopua pennuistaan??? En ollut ottanut tätä seikkaa huomioon haaveillessani omasta pentueesta. Nyt ne olivat jokainen jo oma persoonansa. Ykkönen oli ihan mahdoton puremaan kaikkea ja kaikkia. Se viihtyi kainalossani. Kakkonen oli nautiskelija, joka ymmärsi hyvän ruoan päälle. Sen jälkeen piti yleensä ottaa nokoset. Se oli rauhallisuuden perikuva, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa. Kolmonen oli syntyessään kaikkein isoin, vaikka kasvaessaan joutui luovuttamaan paikkansa kakkoselle. Se oli alkuun hiljaisempi, mutta villiintyi loppua kohden. Nelonen oli kolmosen tavoin alussa kuin enkeli, mutta osoitti kasvaessaan tulisen sielunsa. Sen lempipuuhaa oli painiminen. Vitonen oli syntyessään pitkä kuin mittarimato ja ihan musta. Se oli kohtuullisen vilkas ja erottui muista uroksista valkoisen hännänpään avulla. Kuutonen oli alussa joukon, sanoisinko ilkein. Ei, se on liian jyrkkä ilmaisu. Se oli suoranainen kiusanhenki, jonka elämäntehtävä oli pahan teko ja kiusaaminen. Se oli ensimmäinen, joka keksi, miten tullaan pentulaatikosta pois. Sen jälkeen mikään ei pidellyt sitä siellä. Seiska oli harmaa hiirulainen, minun Iitani. Se meni joukon jatkona, mutta viihtyi yksin. Kahdeksikko hakeutui aina ykkösen parivaljakoksi, mutta sai harvoin syyt pahanteosta. Yhdeksikkö oli joukon pienin ja pippurisin. Jos joku astui sen varpaillekaan, se ei epäröinyt korjata välittömästi vääryyttä pienillä naskalihampaillaan. Kukaan ei myöskään mennyt todellakaan syömään sen ruokakupilta.

Vaikka kuinka toivoin ajan pysähtyvän, luovutuspäivä kävi vaan lähemmäksi. Nyt oli tultu siihen pisteeseen, että iltaisin haalin ne kaikki syliini ja itkin turkit märiksi. Vaikka vaati voimia ja organisointikykyä hoitaa talous, pienet lapset ja pennut, en vaihtaisi päivääkään pois. Vaikka välillä olin väsymyksestä turta, se oli sen arvoista.

Olin päättänyt jo monia vuosia sitten, että jos minulla joskus on pentue, siinä on James Herriot ja Jack Nicholson. Muut saivat päättää pentujen nimet, mutta nämä piti olla joukossa suosikkikirjailijani ja -näyttelijäni mukaisesti.

Sitten se viikonloppu tuli. Torstaina oli Debbie saapunut Kaliforniasta hakemaan Amerikan pentuja, ja viipyi meillä maanantaihin. Perjantaina lähti neljä pentua. Ensimmäisenä tuli Markku Kuopiosta hakemaan Leevin, eli John Lennon. Muistan perjantaista vain sen, että itkin ihan hillittömästi. Uuteen kotiin lähtivät myös Mondo, Jim Beam Tarjan mukaan, Jenni eli Jean Harlow Marja-Leenalle ja Kyöstille sekä Romeo, Jack Nicholson Allin matkaan. Maanantaina saatoin kentälle Immyn eli Just Imagine, Jockin ja Faolanin eli James Herriot, jotka matkasivat kaukaisiin koteihinsa: Immy Kaliforniaan Debbielle, Jock Melille Wisconsiniin ja Faolan Kimille ja Augustille Illinoisiin. Kotiin jäi Iitan seuraksi Siiri eli Justine, puoleksi vuodeksi. Olin sen näin sopinut Sannan kanssa. Iitan oikea nimi on katajaisen sitkeyden vuoksi Juniper.

En voinut luvata kenellekään tulevaisuuden näyttelytähteä, mutta lupasin hirvikoiran, joka antaa koko suuren sydämensä rakkauden. En voinut luvata tulevaisuuden huippujalostusyksilöä, mutta lupasin hirvikoiran, joka jakaisi heidän kanssaan elämänsä jokaisen päivän. Annoin matkaevääksi toiveen nauttia jokaisesta päivästä. Pentuikä on niin häviävän lyhyt, että siitä pitää pitää kiinni, kun se vielä on. Tätä tarinaa kirjoittaessani osa on jo joukosta poissa, mutta niiden kaikkien muisto elää ikuisesti sydämessäni. Jokainen päivä oli kullan arvoinen. Pennut ovat nyt 9,5 vuotiaita vanhuksia, nyt niissä on iän mukanaan tuomaa arvokkuutta. Koska koiran elinikä on rajallinen, loputkin poistuvat valitettavan pian joukostamme. Toivon, että olen jokaisen omistajalle onnistunut antamaan ihanan hirvikoiran. Jokainen niistä oli minulle todeksi tullut haave.