Taikatassun Pectus

Taikatassun Pectus ”Pectus”

s. 22.12.1982 | k.  | Tiedot

Pectuksen emä, Strathmore Caledonia-Scot, oli ensimmäinen näkemäni skotlanninhirvikoira. Olin lukenut lehdestä Lopen urheilukentällä pidettävästä tapahtumasta, jossa esiteltiin koirarotuja. En mennessäni tiennyt siellä olevan skotin, mutta hämmästykseni muuttui valtavaan riemuun nähdessäni Donian. Menin oitis tekemään tuttavuutta koiran omistajan, Jaana Laaton, kanssa.
Jaana puolestaan oli hämmästynyt, että joku tiesi skotlanninhirvikoiran. Kaipa minä sen tiesin, kun olin sitä monet kuukaudet tuijottanut koirakirjoista, liittynyt kennelliittoon ja haaveillut omasta skotista.

Minusta tulikin Jaanan vakituinen vieras ja silloin tällöin sain Donian lainaksi. Siihen aikaan, 80-luvun alussa, skotti ei ollut kovin yleinen näky katukuvassa. Niinpä meitä tuijotettiin häpeilemättä, varsinkin pienessä maaseutupitäjässä. Donian myötä olin saanut varmuuden rotuvalinnasta. Kun Donian astutus tuli ajankohtaiseksi, varasin pennun itselleni. Säästin rahaa pentua varten, mutta suurimmaksi esteeksi tuli lupa saada ottaa koira. En ole ihan varma, sainko sitä lupaa ikinä, mutta koiran ostin.

Donia synnytti viisi pentua 22.12.1982 ja kävin katsomassa niitä samana iltana. Valitettavasti sain heti alkumetreillä kosketuksen kuolemasta, kun Donia nukkui pois muutaman päivän kuluttua. Muistan kuin eilisen päivän, kun menin linja-autolla Jaanalle, ja itkin koko matkan. Itkin Jaanalla ja itkin kotimatkan. Viiden pennun ympärivuorokautinen hoito on tietenkin todella raskasta ja kykyjeni mukaan kävin auttamassa Jaanaa. Olihan minulla erityiset motiivitkin, sillä toinen uroksista oli minun.

Pentujen nimen piti alkaa p-kirjaimella, ja sain itse keksiä nimen. Näyttelyluetteloita selatessani päädyin Pectukseen. Oli tosi ihana seurata oman pennun kasvua ja kehitystä, sillä vierailuni jatkuivat Jaanan luona entistä tiheämpään. Olin jo paljon, paljon aikaisemmin ostanut hihnan, pannan, koiranruokaa ym. tarvikkeita. Ihailin niitä kaiket illat, ja mahdoin todella käydä äitini hermoille. Kun koulussa alkoi hiihtoloma -83, perjantai-iltana hain kotiin ihan ensimmäisen koirani, skotlanninhirvikoira Taikatassun Pectuksen. Se tunne oli ihan mieletön, ihan oma koira! Iloani ei pilannut edes äitini lausahdus; ’onpas ruma koira’.

Pectus kotiutui hienosti, ja muutamassa viikossa se valloitti myös äitini sydämen. Koska sillä oli aina seuraa, se ei oikeastaan tehnyt pahojaan. Siihen maailman aikaan oli kaupoissa tarjolla vain muutamaa koiran kuivamuonaa, Plutoa (nyk. Luppa) ja Biffiä. Saattoi olla vielä joku muu, mutta nykyisenlaisesta kymmenien laatujen tarjonnasta ei osattu uneksiakaan. Muistan aina, että kalkkia piti antaa joka päivä. Kasvattaja oli laskenut Pectuksen päiväannokseksi 16 maitokalkkitablettia, 16 rypälekalkkitablettia, 8 calfosumia ja 4 teelusikallista luujauhoa. Nykyajan mittapuun mukaan se olisi aikamoinen annos. Sen lisäksi piti antaa Plutoa ja lihasäilykettä. Olin apteekin vakioasiakas, ja kerroin kyllä rehellisesti kalkin tulevan koiralle.

Pectuksen kanssa tutustuin näyttelyiden maailmaan. Runsaasta kalkituksesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Pectuksen etujalat eivät olleet täysin suorat, eikä sen näyttelymenestys ollut hääppönen. Siitä huolimatta kävimme paljon näyttelyissä, ja edelleen kaikki arvostelut ovat tallella. Tänä aikana näyttelysäännöt ovat kokeneet monenlaisia uudistuksia. Meitä oli silloin pieni, tiivis porukka ja kaikki tunsivat toisensa.

Pectus oli mukanani miltei kaikkialla. Se kolusi Ahvenanmaan pariinkin otteeseen, kierteli Suomea, matkusti linja-autossa ja oli takapenkin vakiomatkustaja. Se oli yhtä kotonaan niin laivalla kuin maissakin. Koska se kuului niin vahvasti elämääni, pelkäsin alusta asti, että se kuolee. Jostain merkillisestä syystä koiran (tai muun lemmikkini) kuolema on minulle ihan hirveä asia, enkä ole päässyt sinuiksi sen asian kanssa edelleenkään. Saatoin joskus nousta yöllä varmistamaan, että Pectus hengittää.

Onneksi se oli kohtuullisen terve, mutta nuoruudessa sillä oli jotain allergiaa. Se hinkkasi leukaansa raivokkaasti esim. sohvan selkänojaan. Sille tehtiin Mevetissä allergia-tutkimuksia, mutta mitään ei löydetty. Ainakaan silloisilla tutkimusmenetelmillä. Seisoessaan sen takajalat vapisivat ja tämä lihasjännitys seurasi sitä koko sen elämän läpi. Muutoin se oli terve, reipas skottipoika.

Pectuksen isä oli kuollut 7-vuotiaana sydänvikaan ja se koitui lopulta Pectuksenkin kohtaloksi. Se alkoi yskiä ja vein sen eläinlääkäriin. Se sai sydänlääkityksen, mutta se huononi nopeasti. Olin päättänyt armahtaa sen ja eläinlääkäri lupasi tulla ulos autoon antamaan piikin. Eläinlääkärin pihalla Pectus katsoi minua silmiin takapenkiltä. En kerta kaikkiaan voinut, en yksinkertaisesti kyennyt lopettamaan sitä. En vaan voinut. Tulimme kotiin ja muutaman päivän päästä Pectus nukkui syliini. Se oli ensimmäinen oman koirani kuolema, ja voitte vaan arvata, miten kauheaa se oli. Äitini, joka ei ollut halunnut minun ottavan koiraa, oli luonani Pectuksen nukkuessa pois. Meidän molempien silmät täyttyivät kyynelistä, kun Pectus huokaisi viimeisen kerran.